Aamulla, se alkoi..tässäkin perheessä lähti koulutielle lapsia. 3 ala-asteelle, yksi yläasteelle , yksi lukioon ja yksi eskariin. Meiltä koulutie taittuu autolla tai linkulla, koska tosiaan asumme täällä susirajalla.

Jokaisella suojatiellä lähellä koulua seisoo täällä tämän seudun isovanhempi, keltainen liivi päällään..turvaamassa pienien koulutietä, äiti liikuttuu syvästi. Ajatella, että joku oikeasti viitsii, jollakin on aikaa. Äiti siirtyy koululuta toisella , katselee keltaliivisä isovanhempia on liikutunut...mutta sitten....huomio kiinnittyy , joka ikisen suojatien kohdalla autot hidastavat, lapset isot ja pienet päästetään yli. Lapset heiluttavat kättään kiitokseski ja saavat hymyn takaisin. Tämä toistuu mopnessa-monessa kohdassa...onkun ajaisi utopiassa, jollaista ei tiedä olevankaan. Äiti on työkseen tien päällä...ja nyt äiti liikuttuu niin syvästi, että kyynel valuu poskelle.

Jokainen oli valinnut repun ja penaalin, äiti muisti joa todistukset reppuun (HURRAAAAAA). Ala-asteelaiset juoksivat koulunpihalle..kaverit, kaverit..kattokaa mulla on uudet kengät, nää on sellaset conversiot, äiti hymyilee sisäänpäin.

Pedantti lukiolainen varmistelee huithapelilta äidiltään " onko mun kirjat tulleet jo, onko tab latauksessa, mää tartten laskimen".."nää mun housut olis pitänyt prässätä"..ja lähtee mopollaan kouluun.

Kyllä me välitetään, oikeasti...täällä suomessa lapsien on hyvä mennä kouluun...kyllä me yritetään kaikki ihan oikeasti.